4.6.2012
Vilnius Challenge-Hopeaa
Omjakon Hopealle Vilnius Challengessa.
Omjakonin EQ-harjoittelukisat etenevät ja kunto kasvaa. Viikonlopun saldona oli Tommilla ja Heikillä kakkosssija yhdessä maailman suurimmista seikkailukisoista Vilnius Challengessa. Kisan voiton vei paikallinen IGTAVAS-joukkue ja pronssia tiukassa rutistuksessa saivat Ruotsin kovimmat AXA-Adidas seikkailu-urheilijat Mikael Lindnord ja Jari Palonen ja neljänneksi tulivat kovaa kevätkuntoa puhkunut Multisport.fi miesjoukkue. Sekasarjalla ja Naisten sarjalla voitot tulivat myös Suomeen Multisportin voitettua loppukirissä paikalliset ja Liisan ja Johannen eksytettyä viemäreiss pahimmat kisakumppaninsa. Tänävuonna kisassa oli erityisen paljon vesiosuuksia ja sää oli myös viileä, joka sopi norppamaiselle joukkueelle enemmän kuin hyvin. Ensiviikonloppuna ohjelmassa on No Limit Adventure, jossa tavoitteena on palauttaa joukkue voittokantaan.
9.1.2012
Loppiaisrogaining
Johanna, Heikki, Ville ja Jaakko kävivät viettämässä loppiaista Espoon Nuuksiossa pidetyssä rogaining tapahtumassa. Jo yhdeksi Suomen suurimmista rogaining tapahtumista kasvanut loppiaisrogaining tarjosi tänäkin vuonna hyväkulkuista, mutta märkää maastoa kenkien alle kahdeksaksi tunniksi. Seuraavassa hieman tarinaa veljesten reissusta.
Päätös mukaan lähtemisestä tehtiin joulun pyhinä, kun kinkkua ja laatikoita tuli syötyä siihen tahtiin, että jossain ne kalorit pitäisi myös kuluttaa. Kuluneen talven hiihtoharjoittelu on jäänyt syystä tai toisesta hieman vähäiseksi, joten juostua on tullut ehkä jopa normaalia enemmän. Maltillisesti kuitenkin, joten kunto ei tällä hetkellä päätä huimaa. Torstai-iltana oli aika kaivaa kaapeista kaikki mahdolliset eväät ja pakkailla kamppeet, jotta aamulla saisi nukkua. Jaakolle evääksi löytyi pähkinöitä ja pari keksiä. Villellä oli jotakuinkin sama linja, mutta pähkinät oli korvattu lakritsilla.
Lähtö tapahtui kello 11 ja kuten monesti ennekin, taktiikkamme oli jo armeijasta opittu "alusta täysiä ja lopussa kiristäen". 8h juoksussa tämä ei välttämättä ole se täydellisin, mutta harjoituksena se palvelisi oikein hyvin tulevia massahiihtoja. Lähdimme monien muiden tapaan ensin kiertämään pohjoisen rastit. Homma sujuikin ilman ongelmia koko valoisan ajan, eikä muita suunnistajia juuri edes näkynyt. Silti jo noin 3h kohdalla molemmat veljeksistä naureskelivat, että alkaa muuten jalka jo hieman painaa "heh heh, onneks ollaan melkein puolivälissä". Pähkinät eivät tuoneet sitä tarvittavaa pöhinää, ja Jaakko onneksi saikin pummittua metsässä muutaman geelinkin. Kiitos Johannalle :) Ongelmat alkoivat lähtiessä rastilta 47. Emme huomanneet reittiä suunnitellessa etelässä ollutta valtatiepolkua, jota pitkin olisi päässyt hyvin lähelle rastia 50. Nyt tetsasimme pieniä polkuja ja "umpihankea" kohti 50, jota vielä pimeässä pummasimme noin 25min. Tässä kohtaa mieli oli jo maassa ja mietimmekin vain Mäkkärissä odottavia hampurilaisia. 50 rastin jälkeen suunnitelmissamme oli käydä vielä 46-41-51-31, mutta pummaamisen johdosta jouduimme jättämään 51 ja 31 pois ja hakemaan vain säälipisteet 21 ja 23. 21 rastin jälkeen Jaakon totaalinitkahdus oli tosiasia, kun taas Ville paahtoi päkiäaskeleella kohti seuraavaa. Nitkahdukseen yhtyi myös Lupine, joka sammahti yllättäen viimeisellä rastilla. Pistesaaliiksi kertyi veljeksille 112p ja Johannalle & Heikille 103p. Tapahtuma oli jälleen varsin mukava kaikessa leppoisuudessan, joten kiitokset järjestäjille hyvästä meiningistä!
19.12.2011
UTMD TDS-Ultrajuoksun hurmaa.
UTMB ultramaraton tapahtuma on yli 5000-osallistujalla maailman suurin ja kovatasoisin maastoultrajuoksutapahtuma, joka koostuu neljästä eri matkasta, joissa kaikissa on nousua tarpeeksi, jottei juoksuaskelia ajallisesti tarvitse ottaa kovinkaan kauaa. Sprinttimatkana on CCC:n 100km pituudellaan, TDS puolestaan on 110km reitti pieniä ja teknisiä polkuja kierrellen ja päämatkana on Mont Blancin isoja polkuja pitkin kiertävä UTMB,166km, johon kaikki maailmanparhaat maastoultrajuoksijat osallistuvat voittomielessään. Tämänlisäksi on vielä vaellustyyppinen 300km mittainen PTL, jossa läpsytellään lähes viikon verran kauniista maisemista nauttien. Omjakonista kisaan osallistuivat Jaakko ja Heikki Penttilän Mikon kanssa.
Joukkueemme valinta oli TDS-koska kellään meistä ei ollut PTL:n tarpeeksi pisteitä ja muiden reittien hiekkateitä saa juosta tarpeeksi Kolin Vaarojen Maratonilla.
Kisapaikalle Chamonixiin saavuttiin 5-päivää ennen kisaa ohueen ilmaan totuttelua varten ja heti tietenkin piti vetää useampi päivä 12h mäkeä ylösalas, jotta reidet sai räjähdyskuntoon kisa-aatoksi. Onneksi tavoitteena ei ollut menestyä vaan päästä maaliin asti joten betonireidet takasivat ainakin sen ettei kisassa ainakaan tullut lähdettyä liian kovalla vauhdilla matkaan.
Kisa alkoi sadistisen aikaisella kuljetuksella kisa-aamuna Courmayeuriin, josta startti oli 09.00 aikaan. Lähtöpaikalla oli mieletön festivaali-meininki ja kun kisan tunnusbiisi lakkasi soimasta alkoi Jukolan starttia kovempi juoksukilpailu kohti ensimmäistä 1400 nousumetrin nousua. Perinteisesti melkein kaikki paahtoi ekasuoralla ohitse ja mäkeen sitten päästiin seisoskelemaan, kun jokainen Ranskalainen päätti alkaa jatkuvasti säätämään kamojaan keskellä polkua ja polkujen ulkopuoleltakaan ei saanut ohittaa koska järjestäjiä oli ympärillä vahtimassa polulla pysymistä diskauksen uhalla. Mäki päästiin ylös ja alkoi betonireisille sopivat alamäet. Vähän aikaa juoksu tuntui jopa hyvältä, mutta äkkiä tunnelma katosi ja ajatuksissa alkoi odottamaan reilun 40km kohdalla olevaan St.Burgundin kylää, jossa piti olla herkullista paikallista pähkinäjuustosalamia ja homejuustoja tarjolla. Päätinkin kirmata kyseiseen kaupunkiin hiukan soikkaa ennen, jotta pääsee nautiskelemaan kokorahan edestä. Ja kyllä kannatti.
St. Burgundista kisan piti jatkua reitin vaativimmalla 1800 nousumetrin nousulla, mutta sää oli järjestäjien mielestä niin altis ukkoselle, että päättivät juuri ennen huippua ohjata meidän 15km ylimääräiselle asfalttikierrolle. Samalla päätettiin laittaa Soikan kanssa vauhtia jalkoihin ja tiputtaa Ruotsin ja Tanskan edustajat pois mitaleilta Pohjoismaiden sisäisessä mestaruustaistelussa. Muutama ranskalainen kyllä katosi samalla horisonttiin ilman reppuja aina välillä omasta huoltoautosta mehua hörppien. Kisassa reitinvarrella omat huoltajat oli kielletty englanninkielisissä ohjeissa, mutta kai Ranskankielisissä säännöissä oli paikallisille sitten hiukan erisanamuodot. Mutta kiitos paikallisten huijaamisen saatiinkin kunnon raivo päälle etenemiseen ja matka jatkui entistä kovempaa. 65-Kilometrin kohdalla Roselandissa poimittiin myös mukaan kolmas suomalainen O-P Liinalaakso, joka oli UTMB-ultraviikolla jo ties monennetta kertaa. Porukalla paineltiinkin sitten kokoyö Contaminekseen asti, josta oli enää 23km loppukiri maaliin runsaslukuisen yleisön hurratessa teiden varsilla.
Maalissa olotila oli kesän harjoitteluun(400km juoksua) nähden hyvä ja reitti tuntui loppuneen kesken, vaikka se oli ehkä hyvä juttu, koska viikko kisan jälkeen allekirjoittaneella oli useamman vuorokauden mittainen seikkailukisa Gold Rush Californiassa. Kokonaisuudessaan matka oli onnistunut ja pienellä lisätreenillä ja painon pudotuksella sijoitukset voisivat olla huomattavasti parempia, vaikka joukkueen sijoitukset 160, 311 ja 344 reilun tuhannen juoksijan joukossa eivät ole huonoja. Reittinä TDS oli erinomainen ”isonmiehen” läpsyttely. Alustat olivat jokapuolella kovaa ja älyttömän jyrkkiä nousuja oli tarpeeksi, jottei tarvinnut hirveästi juosta ja alamäet olivat tarpeeksi jyrkkiä ja teknisiä suosimaan vahvajalkaisia juoksijoita. Samalla täytyy todeta,että Suomesta tähän kisaan valmistavat juoksukisat oikeastaan puuttuvat. Vaarojen Maraton on Suomen ultrista varmasti lähimpänä kun se on osittain reitiltään yhtä tekninen, mutta toisaalta se on profiililtaan lähes tasainen ja sisältää tuskaisen paljon hiekkateitä. Ehkäpä joku lähivuosina jaksaa tehdä johonkin Suomen laskettelukeskukseen ultrajuoksukisan, johon mäkeä saataisiin tarpeeksi? Sitä ennen Jaakko käykin hakemassa helppoja ultrapisteitä ensivuoden arvontaan http://annapurna100.com juoksukisasta Nepalista, jossa ainakin kunnon mäkiä on reitin varrella kavuttavana. Omat pisteet kävin jo hölkyttelemässä Vaarojen Maratonin 86km, joka on tunnelmaltaan ehkä Suomen paras urheilutapahtuma.
Joukkueemme valinta oli TDS-koska kellään meistä ei ollut PTL:n tarpeeksi pisteitä ja muiden reittien hiekkateitä saa juosta tarpeeksi Kolin Vaarojen Maratonilla.
Kisapaikalle Chamonixiin saavuttiin 5-päivää ennen kisaa ohueen ilmaan totuttelua varten ja heti tietenkin piti vetää useampi päivä 12h mäkeä ylösalas, jotta reidet sai räjähdyskuntoon kisa-aatoksi. Onneksi tavoitteena ei ollut menestyä vaan päästä maaliin asti joten betonireidet takasivat ainakin sen ettei kisassa ainakaan tullut lähdettyä liian kovalla vauhdilla matkaan.
Kisa alkoi sadistisen aikaisella kuljetuksella kisa-aamuna Courmayeuriin, josta startti oli 09.00 aikaan. Lähtöpaikalla oli mieletön festivaali-meininki ja kun kisan tunnusbiisi lakkasi soimasta alkoi Jukolan starttia kovempi juoksukilpailu kohti ensimmäistä 1400 nousumetrin nousua. Perinteisesti melkein kaikki paahtoi ekasuoralla ohitse ja mäkeen sitten päästiin seisoskelemaan, kun jokainen Ranskalainen päätti alkaa jatkuvasti säätämään kamojaan keskellä polkua ja polkujen ulkopuoleltakaan ei saanut ohittaa koska järjestäjiä oli ympärillä vahtimassa polulla pysymistä diskauksen uhalla. Mäki päästiin ylös ja alkoi betonireisille sopivat alamäet. Vähän aikaa juoksu tuntui jopa hyvältä, mutta äkkiä tunnelma katosi ja ajatuksissa alkoi odottamaan reilun 40km kohdalla olevaan St.Burgundin kylää, jossa piti olla herkullista paikallista pähkinäjuustosalamia ja homejuustoja tarjolla. Päätinkin kirmata kyseiseen kaupunkiin hiukan soikkaa ennen, jotta pääsee nautiskelemaan kokorahan edestä. Ja kyllä kannatti.
St. Burgundista kisan piti jatkua reitin vaativimmalla 1800 nousumetrin nousulla, mutta sää oli järjestäjien mielestä niin altis ukkoselle, että päättivät juuri ennen huippua ohjata meidän 15km ylimääräiselle asfalttikierrolle. Samalla päätettiin laittaa Soikan kanssa vauhtia jalkoihin ja tiputtaa Ruotsin ja Tanskan edustajat pois mitaleilta Pohjoismaiden sisäisessä mestaruustaistelussa. Muutama ranskalainen kyllä katosi samalla horisonttiin ilman reppuja aina välillä omasta huoltoautosta mehua hörppien. Kisassa reitinvarrella omat huoltajat oli kielletty englanninkielisissä ohjeissa, mutta kai Ranskankielisissä säännöissä oli paikallisille sitten hiukan erisanamuodot. Mutta kiitos paikallisten huijaamisen saatiinkin kunnon raivo päälle etenemiseen ja matka jatkui entistä kovempaa. 65-Kilometrin kohdalla Roselandissa poimittiin myös mukaan kolmas suomalainen O-P Liinalaakso, joka oli UTMB-ultraviikolla jo ties monennetta kertaa. Porukalla paineltiinkin sitten kokoyö Contaminekseen asti, josta oli enää 23km loppukiri maaliin runsaslukuisen yleisön hurratessa teiden varsilla.
Maalissa olotila oli kesän harjoitteluun(400km juoksua) nähden hyvä ja reitti tuntui loppuneen kesken, vaikka se oli ehkä hyvä juttu, koska viikko kisan jälkeen allekirjoittaneella oli useamman vuorokauden mittainen seikkailukisa Gold Rush Californiassa. Kokonaisuudessaan matka oli onnistunut ja pienellä lisätreenillä ja painon pudotuksella sijoitukset voisivat olla huomattavasti parempia, vaikka joukkueen sijoitukset 160, 311 ja 344 reilun tuhannen juoksijan joukossa eivät ole huonoja. Reittinä TDS oli erinomainen ”isonmiehen” läpsyttely. Alustat olivat jokapuolella kovaa ja älyttömän jyrkkiä nousuja oli tarpeeksi, jottei tarvinnut hirveästi juosta ja alamäet olivat tarpeeksi jyrkkiä ja teknisiä suosimaan vahvajalkaisia juoksijoita. Samalla täytyy todeta,että Suomesta tähän kisaan valmistavat juoksukisat oikeastaan puuttuvat. Vaarojen Maraton on Suomen ultrista varmasti lähimpänä kun se on osittain reitiltään yhtä tekninen, mutta toisaalta se on profiililtaan lähes tasainen ja sisältää tuskaisen paljon hiekkateitä. Ehkäpä joku lähivuosina jaksaa tehdä johonkin Suomen laskettelukeskukseen ultrajuoksukisan, johon mäkeä saataisiin tarpeeksi? Sitä ennen Jaakko käykin hakemassa helppoja ultrapisteitä ensivuoden arvontaan http://annapurna100.com juoksukisasta Nepalista, jossa ainakin kunnon mäkiä on reitin varrella kavuttavana. Omat pisteet kävin jo hölkyttelemässä Vaarojen Maratonin 86km, joka on tunnelmaltaan ehkä Suomen paras urheilutapahtuma.
6.12.2011
Gold rush adventure race 2011
Gold rush adventure race 2011
Gold Rush Adventure Race -kisa on 3,5 vuorokauden mittainen non-stop -seikkailukisa, joka käydään Kalifornian ja Nevadan osavaltioissa Jenkkilässä elo-syyskuun vaihteessa. Kisa oli ensimmäistä kertaa yksi Tasmanian MM-kisojen karsintakisoista. Kisassa suurin osa tiimeistä oli jenkkiläisiä, muut Kanadasta ja me Suomesta enkä muista enää oliko siellä muualta päin maailmaa väkeä.
Kisa käytiin lähes kokonaan Sierra Nevadan vuoristoalueella, jossa olisi kuumaa ja kuivaa, sekä mäkeä joka lähtöön. Kisan startti oli nevadalaisesta Bridgeportin pikkukylästä, jossa oli erityisen monta hotellia ja ruokaravintolaa kylän kokoon nähden, mutta ei yhtään ruokakauppaa. Niissä kaikissa oli tarjolla lähes ainoastaan hamppareita ja ranskiksia, joten niillä mentiin lähes koko reissu.
Ennen kisaa käytiin Walmartissa ostamassa kisaruoat, ja hyvät sellaiset löytyikin! Lisäksi käytiin fillaroimassa The Flume Trail South Lake Tahoella. Aivan mahtava paikka, upeat maisemat!! Lämpimästi suositeltava paikka, sananmukaisesti "lämpimästi", koska aurinkoa ja paahdetta siellä kyllä riittää.
Kisa kesti torstaiaamusta sunnuntai-iltapäivään eli meidän tiimiltä (Heikki, Outi, Janne Hietala ja Reijo Roininen) noin 75 tuntia jakautuen viiteen eripituiseen etappiin seuraavasti:
Section 1: juoksu kaupungissa, fillarointi asfaltilla, packrafting järvellä ja trekki matalilla vuorilla (9 tuntia)
Section 2: fillarointia erikokoisilla hiekkateillä ja tunkkausta märällä suolla ristiin rastiin ja käynti n. 3000 m korkealla vuorella (18 tuntia)
Section 3: Trekkausta lähinnä pikkupoluilla mäkisessä maastossa + kiipeilytehtävä, johon kuului jumarointia 2x, laskeutuminen 2x (17 tuntia)
Section 4: fillarointia, tiukkoja ylämäkiä, bushwackingia ja tunkkausta, kisan ainoat sateet noin 5 tuntia yöllä, vähän viileää keliä (17 tuntia)
Section 5: melontaa järvellä sit-on-topeilla, melonnan välissä oli juoksurasti, joka vei noin 1½ tuntia aikaa. Melonnasta fillaroitiin vuoren päälle kylään, jossa oli maali. Maaliin tultiin noin klo 12.00 sunnuntaina.
Kisa oli kaikenkaikkiaan hyvin järjestetty. Etapit olivat reilun mittaisia, eikä huoltopaikkoja kisassa siten ollut kuin 4. Reitti oli tehty aika monimuotoiseksi, eli fillarilla päästiin pyöräilemään mielestäni hienoja reittejä, joissa oli nousua ihan kiitettävästi. Välillä tietysti joka kisaan kuuluvaa tunkkausta harrastettiin jokaisella fillariosuudella tiiviissä pusikossa. Trekkauspätkät olivat myös sopivan pituisia ja meni monenlaisessa maastossa eli pikkuhiekkateitä, metsäpolkuja, umpimetsää, umpipuskaa ja vuorenrinteitä ylös alas. Päivällä trekkauspätkillä oli aika paahteista, koska aurinkoisilla rinteillä ei kasva oikein mitään muuta kuin kuivaa ruohoa ja joka paikka hohkaa kuumuuttaan. Yöllä oli sopivaa keliä.
Huonoa kisassa oli ehkä se, ettei tiennyt tarkalleen millä sijoilla tiimimme kisailee kullonkin ja millaiset erot oikeasti oli kärkitiimien välillä. Huoltajamme Jack hoiti hommansa erittäin hyvin (ruokaa oli paljon joka vaihdossa, pesi fillareita ja laittoi kamat vaihtopaikoilla niin valmiiksi kuin vain voi), mutta ei toisaalta tiennyt kisan kulusta niin paljon, että olisimme siitä hyötyneet. Kisan formaatti oli rogaining, eli kaikilla oli sama kisa-aika ja eniten rasteja hakenut joukkue voittaa. Yllättävän hyvin tuo kisaformaatti toimi tässä kisassa, ehkä siksi, että rasteja oli sopivan vähän, samoin kuin etappeja. Kisan formaatin toimivuutta nosti ehkä myös se, että kaikki rastit olivat saman arvoisia, jolloin kisajärjestäjien ei tarvinnut arpoa tiimien paremmuusjärjetystä tulosluetteloa tehdessä.
Outi
Kuva: Gold Rush.
Gold Rush Adventure Race -kisa on 3,5 vuorokauden mittainen non-stop -seikkailukisa, joka käydään Kalifornian ja Nevadan osavaltioissa Jenkkilässä elo-syyskuun vaihteessa. Kisa oli ensimmäistä kertaa yksi Tasmanian MM-kisojen karsintakisoista. Kisassa suurin osa tiimeistä oli jenkkiläisiä, muut Kanadasta ja me Suomesta enkä muista enää oliko siellä muualta päin maailmaa väkeä.
Kisa käytiin lähes kokonaan Sierra Nevadan vuoristoalueella, jossa olisi kuumaa ja kuivaa, sekä mäkeä joka lähtöön. Kisan startti oli nevadalaisesta Bridgeportin pikkukylästä, jossa oli erityisen monta hotellia ja ruokaravintolaa kylän kokoon nähden, mutta ei yhtään ruokakauppaa. Niissä kaikissa oli tarjolla lähes ainoastaan hamppareita ja ranskiksia, joten niillä mentiin lähes koko reissu.
Ennen kisaa käytiin Walmartissa ostamassa kisaruoat, ja hyvät sellaiset löytyikin! Lisäksi käytiin fillaroimassa The Flume Trail South Lake Tahoella. Aivan mahtava paikka, upeat maisemat!! Lämpimästi suositeltava paikka, sananmukaisesti "lämpimästi", koska aurinkoa ja paahdetta siellä kyllä riittää.
Kisa kesti torstaiaamusta sunnuntai-iltapäivään eli meidän tiimiltä (Heikki, Outi, Janne Hietala ja Reijo Roininen) noin 75 tuntia jakautuen viiteen eripituiseen etappiin seuraavasti:
Section 1: juoksu kaupungissa, fillarointi asfaltilla, packrafting järvellä ja trekki matalilla vuorilla (9 tuntia)
Section 2: fillarointia erikokoisilla hiekkateillä ja tunkkausta märällä suolla ristiin rastiin ja käynti n. 3000 m korkealla vuorella (18 tuntia)
Section 3: Trekkausta lähinnä pikkupoluilla mäkisessä maastossa + kiipeilytehtävä, johon kuului jumarointia 2x, laskeutuminen 2x (17 tuntia)
Section 4: fillarointia, tiukkoja ylämäkiä, bushwackingia ja tunkkausta, kisan ainoat sateet noin 5 tuntia yöllä, vähän viileää keliä (17 tuntia)
Section 5: melontaa järvellä sit-on-topeilla, melonnan välissä oli juoksurasti, joka vei noin 1½ tuntia aikaa. Melonnasta fillaroitiin vuoren päälle kylään, jossa oli maali. Maaliin tultiin noin klo 12.00 sunnuntaina.
Kisa oli kaikenkaikkiaan hyvin järjestetty. Etapit olivat reilun mittaisia, eikä huoltopaikkoja kisassa siten ollut kuin 4. Reitti oli tehty aika monimuotoiseksi, eli fillarilla päästiin pyöräilemään mielestäni hienoja reittejä, joissa oli nousua ihan kiitettävästi. Välillä tietysti joka kisaan kuuluvaa tunkkausta harrastettiin jokaisella fillariosuudella tiiviissä pusikossa. Trekkauspätkät olivat myös sopivan pituisia ja meni monenlaisessa maastossa eli pikkuhiekkateitä, metsäpolkuja, umpimetsää, umpipuskaa ja vuorenrinteitä ylös alas. Päivällä trekkauspätkillä oli aika paahteista, koska aurinkoisilla rinteillä ei kasva oikein mitään muuta kuin kuivaa ruohoa ja joka paikka hohkaa kuumuuttaan. Yöllä oli sopivaa keliä.
Huonoa kisassa oli ehkä se, ettei tiennyt tarkalleen millä sijoilla tiimimme kisailee kullonkin ja millaiset erot oikeasti oli kärkitiimien välillä. Huoltajamme Jack hoiti hommansa erittäin hyvin (ruokaa oli paljon joka vaihdossa, pesi fillareita ja laittoi kamat vaihtopaikoilla niin valmiiksi kuin vain voi), mutta ei toisaalta tiennyt kisan kulusta niin paljon, että olisimme siitä hyötyneet. Kisan formaatti oli rogaining, eli kaikilla oli sama kisa-aika ja eniten rasteja hakenut joukkue voittaa. Yllättävän hyvin tuo kisaformaatti toimi tässä kisassa, ehkä siksi, että rasteja oli sopivan vähän, samoin kuin etappeja. Kisan formaatin toimivuutta nosti ehkä myös se, että kaikki rastit olivat saman arvoisia, jolloin kisajärjestäjien ei tarvinnut arpoa tiimien paremmuusjärjetystä tulosluetteloa tehdessä.
Outi
30.11.2011
Vaude Trans Schwarzwald – Pyörällä halki mustan metsän
Seikkailu- ja multisportkisojen kiertäminen oli allekirjoittaneilla kesällä 2011 hiukan pienemmässä roolissa, sillä otimme tavoitteeksemme ajaa useampipäiväisen maastopyöräetappikilpailun. Kilpailu, johon päätimme osallistua oli Saksassa ajettava Vaude Trans Schwarzwald. Kyseisessä kilpailussa ei suomalaisia aikaisemmin ollut ainakaan tietääksemme näkynyt Pia Sundstedtia lukuun ottamatta, joka asuu kilpailualueen laitamilla. Saksan kilpailun valitsimme sen takia, että se on aloitteleville maastopyöräilijöille hieman lempeämpi kuin Cape Epic, Trans Alpine Bike tai muut yli viikon mittaiset etappikilpailut. Trans Schwarzwaldissa ajettiin vuonna 2011 viitenä päivänä noin 420 kilometrin matka, jonka aikana noustiin noin 10000 vertikaalimetriä. Lisäksi kisavalintaan vaikutti sen hinta, sijainti ja ennakkotuntuma järjestelyihin.
Vuoden 2011 kilpailussa oli mukana suhteellisen kovia niiloja. Naisten sarjassa tietenkin Pia Sundstedt, joka oli tänä vuonna yksi maailman parhaista naisista maratonkilpailuissa. Miehissä mukana oli Hannes Genze, joka oli keväällä Cape Epicissä kakkonen, syksyn maailmanmestaruuskisoissa yhdestoista ja vei muun muassa viime vuoden Birkebeinerittetin voiton. Toinen kova mukana ollut Multivan Meridan kuski oli Andreas Kugler, joka ajoi Sveitsin mestaruuspaidassa. Hän oli Cape Epicissä kuudes parinsa Markus Kauffmanin kanssa, joka nyt ajoi Centurion Vauden väreissä. Heidän lisäkseen mukana oli liuta keskieurooppalaisia suuruuksia, jotka ajavat enemmän tai vähemmän kovaa suomalaisen maastomittapuun mukaan. Vauhdinpidosta ei siis tarvinnut lähtökohtaisesti itse huolehtia. Ainakaan, jos ei sattuisi putoamaan porukasta.
Lensimme maanantaina 15.8 Stuttgartiin, josta pääsi junalla oikein näppärästi ja halvalla starttikaupunkiin Pforzheimiin. Otimme pari päivää tuntumaa kaupunkia ympäröiviin mäkiin ja metsäautoteihin sekä järkkäilimme asioita hotellin tädin kanssa, jotta voisimme jättää ylimääräiset kamamme hotelliin viikoksi. Etelä-Saksassa oli satanut koko kesän ja mamma pelottelikin meitä, että saisimme ajaa viikon vesisateessa.
Etappi 1: Pforzheim – Freudenstadt 82,5 km; 1830 nm
Ensimmäiselle etapille startatessa ei ollut oikeastaan mitään kuvaa siitä mikä tulisi olemaan kupletin juoni. Etappi starttasi klo 11, jota ennen olimme jättäneet kassimme hotellin aulaan, josta järjestäjä ne tulisi poimimaan. Itse täytyi huolehtia vain siitä, että oli starttipaikalla hetki ennen starttia pullot täynnä juomaa. Järjestäjä oli luvannut huolehtia kisakassit etapin maalikaupungin hotelliin.
Starttialuella lämmitteli toinen toistaan kovemman näköisiä kuskeja. Ajoimme samaa matkaa Giant-Rabobankin äijän kanssa soratietä, joka loppupeleissä paljastui Bart Aernoutsiksi. Ilmeisen kova sälli cyclocross-rintamalla. No worries, ajetaan omaa vauhtia joka tapauksessa, kun ei mitään hajua mikä on vauhti, päätimme Jaskan kanssa.
Startti oli oudosti laitettu pienen sillan kupeeseen, joka piti ensin ylittää. Ensimmäinen minuutti meni rauhassa, mutta sen jälkeen saikin lyödä kaasun pohjaan. Jokaisesta mutkasta piti kiihdyttää niin kuin tunnin Bianchi Cupissa konsanaan. Pidimme varsin hyvää vauhtia eikä porukkaa mennyt meistä juurikaan ohi. Ensimmäisessä pitkässä nousussa kuulimme naisen äänen sanovan ”links”. Ei muuta kuin Pialle tilaa ja hetki siinä juteltiin. ”Eikö oo pojat komeet treenimaastot” sanoi Pia. Olihan ne, ja vauhdista päätellen olihan sitä hiukan hinkattu mäkeäkin. Nätisti pyöritellen kärkinainen eteni ja jonkin aikaa ajoimme hänen kanssaan. Eipä uskallettu enempää ajaa, kun ei tiedetty mitä vielä on edessä. Ensimmäisen pitkän mäen jälkeen idän pikajuna painoi ohitsemme. Keulilla oli Udo Bölts, joka on ajanut muun muassa Ranskan ympäriajon 12 kertaa Deutsche Telekomin väreissä. Sen verran oli posket lommolla, että reenattu oli näitäkin karkeloita varten.
Etapilta päästiin maaliin varsin mukavasti, vaikka ajo olikin hiukan ujoa. Villeltä meinasi yhden pitkän vetopätkän jälkeen jalat hiukan tummua, mutta onneksi maali oli silloin jo lähellä. Maalissa odotti loistava tarjoilu pullaa, banaania, vichyä, cokista etc. Hotellimme oli noin 200 metrin päässä maalista, jossa laukkumme odottivat. Ennen kuin raahauduimme hotelliin pesulle kävimme pesemässä pyörät painepesureilla, voitelimme ketjut ja tsekkasimme, että kaikki oli kunnossa seuraavaa etappia varten. Illalla oli vielä järjestäjien tarjoama pastaparty, jossa sai/joutui syömään n. kilon pastaa kera jonkun soosin.
Ekan etapin lopputuloksissa taisimme olla 11. pari, joka oli ihmeen hyvä, kun ottaa huomioon, että pareja oli lähes 60 miesten sarjassa. Etapilla kävi myös lapsus, jonka päätimme korjata seuraavilla etapeilla. Päästimme veteraanien voittajat edellemme ja sekös tuntui pahalta.
Etappi 2: Freudenstadt – Wolfach 66,2km; 1600 nm
Toinen etappi oli kilpailun lyhin eikä nousuakaan ollut kuin 1600 metriä. Edelliseltä etapilta oppineina päätimme, että mäissä piti pysyä porukoissa mukana, sillä tasaisella vetäminen oli isossa porukassa aina helpompaa ja vauhti siten kovempaa. Keskieurooppalaisten maratonkisojen tyypillinen alustahan on metsäautotietä tai muuta varsin hyväkulkuista polkua. Nousujen mitta oli muutamien satojen metrien pystysuorista töppäristä kymmenen kilometriä jatkuneisiin kinnauksiin. Kalusto on suomen kisoista eroten 99-prosenttisesti jäykkäperäistä ja on joillakin jopa täysjäkkiä fillareita. 29erit on kuin tehty näihin kisoihin ja oikeastaan kaikki kärkimiehetkin niillä ajavat. Villen oli tarkoitus ajaa Scotin Scale 29erilla, mutta se varastettiin kaksi viikkoa ennen kisaa. Onneksi tilalle saatiin nopeakulkuinen No Saint. Jaska ajoi myös No Saintin pyörällä. Osista varsinkin kiekkojen laatuun on syytä panostaa, sillä alamäissä yli 70 kilometrin nopeus ja aika kova röykytys pistää vanteet lujille. Pitkissä ylämäissä kiekkojen tulee kuitenkin olla keveät.
Toisella etapilla oli jo selvää miten pitää ajaa. Koska pyöräilyharrastuksemme on verrattain lyhyt ja harjoittelua siten aika vähän, otamme ylämäissä turpaan. Tasaisella pystyimme ajamaan etappien alut kärjen kanssa samaa tahtia tuulen suojissa, mutta kun hypätään ylämäkeen, ratkeaa letka. Eli ylämäet pitäisi jaksaa ajaa mahdollisimman kovaa ja tasaisilla ottaa hyöty myös muista. Etappi kulki hyvin ja huomasimme, että muutamat ensimmäisenä päivänä meidät voittaneet tyypit jäivät taaksemme. Etapin lopussa oli pitkä, noin 5 kilometrin alamäki, jossa tehtiin kärjen osalta koko kilpailun kestänyt ero. Genze ei pystynyt tykittämään kivistä ja juurakkoista pikkupolkua täysjäykällä pyörällään yhtä kovaa kuin Kugler ja jäi lopulta 45 sekuntia. Tämä ero kesti kilpailun loppuun.
Maalissa odotti varsin idyllinen pikkukaupunki Wolfach, jonka läpi virtaavassa joessa uiskenteli hymyileviä kannattajia. Etapin jälkeen samat rutiinit kuin edellisenä päivänäkin ja valmistautumaan seuraavaan päivään.
Etappi 3. Wolfach - Donaueschingen 88,0 km - 2.000 hm
Kolmas etappi alkoi kahdella noin 5km pitkällä nousulla, joiden jälkeen seurasi lähes tasamaata etapin loppu eli noin 65km. Tavoitteenamme oli ajaa mäet kovaa, jotta saamme hyvää peesiapua itseämme kovemmista kuskeista loppuetapin ajaksi. Etappi lähti kovaa liikkeelle, mutta jaksoimme ajaa molemmat ensimmäiset rinteet ylös mukavalla tahdilla ja olimmekin hyvässä porukassa toisen mäen päällä. Kuitenkin lähes heti toisenmäen huipun saavuttamisen jälkeen Jaakolle tuli flätti, jota korjatessa meni noin 3minuuttia. Samalla letka karkasi ja toinenkin letka meni ohi. Jouduimme ajamaan kahdestaan ensin muutaman kilometrin, kunnes saimme kolmannen kaverin porukoihin. Takaa tuli kuitenkin jälleen uusi letka, jonka mukaan hyppäsimme. Jaakko alkoi kuitenkin alkoi tummua pahaa enteilevästi, kun etappia oli ajamatta vielä 40km. Harmiksi Villellä olisi tällä etapilla ollut jalkaa vaikka kuinka ja hän meinasi karatakin aina letkalta vetovuoronsa päätteeksi. Jaakko kuitenkin kitkutteli hämärän rajamailla maaliin letkan mukana, joten Villen efortti porukan keulassa jäi tällä kertaa turhaksi. Eroa letkaan josta tipuimme flätin takia tuli noin 9min. Sijoitus 14 ja etapeista tämä meni ehdottomasti huonoiten. Maalissa paljastui myös yksi tekijä miksi Jaskalla alkoi jalka painaa etapilla. Takarengasta vapaasti pyörittäen pyörä pyöri tuskin lainkaan. Hätäisesti tehty renkaanvaihto kostautui laahaavina jarrupaloina ja sitä myöden huonona sijoituksena etapilla.
Etappi 4. Donaueschingen - Murg-Niederhof 117,9 km - 1.790 hm
Neljäs etappi oli kisan pisin, mutta nousumetrejä se tarjosi vähemmän. Nousut tosin keskittyivät etapin loppuosaan, jolloin ne saivat etapilla aikaan mukavasti eroja. Etappi lähti liikkeelle järkyttävää vauhtia, mutta pysyimme silti kärkiletkan mukana koska kisan alku ei sisältänyt nousuja. Jaakolla painoi takaraivossa edellisen etapin tummumiset, joiden takia paidan takataskut pullottivat geelejä. Kun etappia oli ajettu 40km, olimme yhä kärkiletkassa. Tällöin kisan järjestäjä keskeytti etapin, kun keulassa ajava mönkijämies oli hukannut reitin. Etapin uusintastarttia odoteltiin noin 15min jolloin suurin osa kilpailijoista oli kerinnyt paikalle. Kuskit ohjattiin oikealle reitille ja täysivauhti alkoi taas. Tipuimme kärkiletkasta kun etappia oli ajettu noin 60km. Tällöin alkoivat myös kisan nousut, jotka repivät suuremmat letkat pieniin osiin. Oma ajamisemme oli hyvää ja jaksoimme ajaa koko etapin vahvasti. Suunnittelimme jo kuinka iskemme viimeisessä noin kilometrin pitkässä nousussa karkuun muilta. Viimeisen mäen alle tultaessa Jaakko teki hirveen iskun, jolla karkasimme hetkessä muilta. Nousu muuttui puolivälissä tiestä poluksi, jolloin vain kasvatimme eroa muihin letkassa ajaneisiin. Nousun todellinen mitta oli kuitenkin pidempi kuin miltä se kartassa näytti ja noin 200m ennen maalia jalka alkoi painamaan niin paljon, että Jaakon ajattelukyky sumeni ja hän ajoi päin rotvallia siten, että takarengas halkesi. Onneksi maaliin oli vain lyhyt matka, jonka uskalsi ajaa tyhjälläkin renkaalla ja saavuimme letkastamme ensimmäisenä maaliin. Maalissa vanteen tsekkaus ja XTR-lujuuteen luottaen se olikin täysin suora. Etappi oli meiltä ehkä kisan paras ja sijoituksemme sillä oli 8.
Etappi 5. Murg-Niederhof - Feldberg 62,7 km - 2.000 hm
Viides ja viimeinen etappi sisälsi lähes pelkästään nousua, päättyen Feldbergin laskettelukeskukseen. Olimme luottavaisia etappiin, sillä olimme ajaneet kisassa nousut vahvasti tähänkin asti. Etappi eteni ihan ok, vaikka yhdessä vaiheessa letka repesikin välistämme jolloin olimme eri ajoryhmässä noin 5 kilometrin ajan. Letka johon Jaakko oli jäänyt, ajoi kuitenkin Villen letkan kiinni jolloin lähdimme nousemaan kisan ”loppunousua”, joka oli noin 10 kilometriä pitkä. Nousussa emme olleet ihan vahvimmillamme ja tuskaa teki etenkin viimeiset pari kilometriä jotka noustiin laskettelurinnettä pitkin. Etapilla olimme 13. ja koko kisassa 11.
Kisaan oli vaikea lähteä hakemaan mitään sijoitusta, koska muiden tasosta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin ensimmäisten etappien jälkeen asetimme tavoitteeksemme 10. sijan, josta nyt jäätiin reilu minuutti. Kärkeen kisassa jäimme hieman vajaat pari tuntia, joka on aivan järkyttävän paljon. Sundstetin Piiallekin jäimme noin 50min, joka kertoo hänen tasostaan hyvin paljon. (Tai meidän tasostamme).
Kisajärjestelyt olivat saksalaisen täsmällisiä ja kaikki meni niin kuin oli kerrottu. Juomapullut annettii jokaiselle huoltopaikalla käteen eikä varusteet jääneet ikinä saapumatta hotellille. Myös sää suosi hotellimuorin manauksista huolimatta.
Kisa oli kuitenkin niin hieno, että MBros on ilmoittautunut myös vuoden 2012 kilpailuun, jonka tavoitteet tarkistetaan myöhemmin. Hitaampaa kuin tänä vuonna ei kuitenkaan ole tarkoitus ajaa.
lisää tietoa täältä: http://www.trans-schwarzwald.com/index.php?lang=en
Vuoden 2011 kilpailussa oli mukana suhteellisen kovia niiloja. Naisten sarjassa tietenkin Pia Sundstedt, joka oli tänä vuonna yksi maailman parhaista naisista maratonkilpailuissa. Miehissä mukana oli Hannes Genze, joka oli keväällä Cape Epicissä kakkonen, syksyn maailmanmestaruuskisoissa yhdestoista ja vei muun muassa viime vuoden Birkebeinerittetin voiton. Toinen kova mukana ollut Multivan Meridan kuski oli Andreas Kugler, joka ajoi Sveitsin mestaruuspaidassa. Hän oli Cape Epicissä kuudes parinsa Markus Kauffmanin kanssa, joka nyt ajoi Centurion Vauden väreissä. Heidän lisäkseen mukana oli liuta keskieurooppalaisia suuruuksia, jotka ajavat enemmän tai vähemmän kovaa suomalaisen maastomittapuun mukaan. Vauhdinpidosta ei siis tarvinnut lähtökohtaisesti itse huolehtia. Ainakaan, jos ei sattuisi putoamaan porukasta.
Lensimme maanantaina 15.8 Stuttgartiin, josta pääsi junalla oikein näppärästi ja halvalla starttikaupunkiin Pforzheimiin. Otimme pari päivää tuntumaa kaupunkia ympäröiviin mäkiin ja metsäautoteihin sekä järkkäilimme asioita hotellin tädin kanssa, jotta voisimme jättää ylimääräiset kamamme hotelliin viikoksi. Etelä-Saksassa oli satanut koko kesän ja mamma pelottelikin meitä, että saisimme ajaa viikon vesisateessa.
Etappi 1: Pforzheim – Freudenstadt 82,5 km; 1830 nm
Ensimmäiselle etapille startatessa ei ollut oikeastaan mitään kuvaa siitä mikä tulisi olemaan kupletin juoni. Etappi starttasi klo 11, jota ennen olimme jättäneet kassimme hotellin aulaan, josta järjestäjä ne tulisi poimimaan. Itse täytyi huolehtia vain siitä, että oli starttipaikalla hetki ennen starttia pullot täynnä juomaa. Järjestäjä oli luvannut huolehtia kisakassit etapin maalikaupungin hotelliin.
Starttialuella lämmitteli toinen toistaan kovemman näköisiä kuskeja. Ajoimme samaa matkaa Giant-Rabobankin äijän kanssa soratietä, joka loppupeleissä paljastui Bart Aernoutsiksi. Ilmeisen kova sälli cyclocross-rintamalla. No worries, ajetaan omaa vauhtia joka tapauksessa, kun ei mitään hajua mikä on vauhti, päätimme Jaskan kanssa.
Startti oli oudosti laitettu pienen sillan kupeeseen, joka piti ensin ylittää. Ensimmäinen minuutti meni rauhassa, mutta sen jälkeen saikin lyödä kaasun pohjaan. Jokaisesta mutkasta piti kiihdyttää niin kuin tunnin Bianchi Cupissa konsanaan. Pidimme varsin hyvää vauhtia eikä porukkaa mennyt meistä juurikaan ohi. Ensimmäisessä pitkässä nousussa kuulimme naisen äänen sanovan ”links”. Ei muuta kuin Pialle tilaa ja hetki siinä juteltiin. ”Eikö oo pojat komeet treenimaastot” sanoi Pia. Olihan ne, ja vauhdista päätellen olihan sitä hiukan hinkattu mäkeäkin. Nätisti pyöritellen kärkinainen eteni ja jonkin aikaa ajoimme hänen kanssaan. Eipä uskallettu enempää ajaa, kun ei tiedetty mitä vielä on edessä. Ensimmäisen pitkän mäen jälkeen idän pikajuna painoi ohitsemme. Keulilla oli Udo Bölts, joka on ajanut muun muassa Ranskan ympäriajon 12 kertaa Deutsche Telekomin väreissä. Sen verran oli posket lommolla, että reenattu oli näitäkin karkeloita varten.
Etapilta päästiin maaliin varsin mukavasti, vaikka ajo olikin hiukan ujoa. Villeltä meinasi yhden pitkän vetopätkän jälkeen jalat hiukan tummua, mutta onneksi maali oli silloin jo lähellä. Maalissa odotti loistava tarjoilu pullaa, banaania, vichyä, cokista etc. Hotellimme oli noin 200 metrin päässä maalista, jossa laukkumme odottivat. Ennen kuin raahauduimme hotelliin pesulle kävimme pesemässä pyörät painepesureilla, voitelimme ketjut ja tsekkasimme, että kaikki oli kunnossa seuraavaa etappia varten. Illalla oli vielä järjestäjien tarjoama pastaparty, jossa sai/joutui syömään n. kilon pastaa kera jonkun soosin.
Ekan etapin lopputuloksissa taisimme olla 11. pari, joka oli ihmeen hyvä, kun ottaa huomioon, että pareja oli lähes 60 miesten sarjassa. Etapilla kävi myös lapsus, jonka päätimme korjata seuraavilla etapeilla. Päästimme veteraanien voittajat edellemme ja sekös tuntui pahalta.
Etappi 2: Freudenstadt – Wolfach 66,2km; 1600 nm
Toinen etappi oli kilpailun lyhin eikä nousuakaan ollut kuin 1600 metriä. Edelliseltä etapilta oppineina päätimme, että mäissä piti pysyä porukoissa mukana, sillä tasaisella vetäminen oli isossa porukassa aina helpompaa ja vauhti siten kovempaa. Keskieurooppalaisten maratonkisojen tyypillinen alustahan on metsäautotietä tai muuta varsin hyväkulkuista polkua. Nousujen mitta oli muutamien satojen metrien pystysuorista töppäristä kymmenen kilometriä jatkuneisiin kinnauksiin. Kalusto on suomen kisoista eroten 99-prosenttisesti jäykkäperäistä ja on joillakin jopa täysjäkkiä fillareita. 29erit on kuin tehty näihin kisoihin ja oikeastaan kaikki kärkimiehetkin niillä ajavat. Villen oli tarkoitus ajaa Scotin Scale 29erilla, mutta se varastettiin kaksi viikkoa ennen kisaa. Onneksi tilalle saatiin nopeakulkuinen No Saint. Jaska ajoi myös No Saintin pyörällä. Osista varsinkin kiekkojen laatuun on syytä panostaa, sillä alamäissä yli 70 kilometrin nopeus ja aika kova röykytys pistää vanteet lujille. Pitkissä ylämäissä kiekkojen tulee kuitenkin olla keveät.
Toisella etapilla oli jo selvää miten pitää ajaa. Koska pyöräilyharrastuksemme on verrattain lyhyt ja harjoittelua siten aika vähän, otamme ylämäissä turpaan. Tasaisella pystyimme ajamaan etappien alut kärjen kanssa samaa tahtia tuulen suojissa, mutta kun hypätään ylämäkeen, ratkeaa letka. Eli ylämäet pitäisi jaksaa ajaa mahdollisimman kovaa ja tasaisilla ottaa hyöty myös muista. Etappi kulki hyvin ja huomasimme, että muutamat ensimmäisenä päivänä meidät voittaneet tyypit jäivät taaksemme. Etapin lopussa oli pitkä, noin 5 kilometrin alamäki, jossa tehtiin kärjen osalta koko kilpailun kestänyt ero. Genze ei pystynyt tykittämään kivistä ja juurakkoista pikkupolkua täysjäykällä pyörällään yhtä kovaa kuin Kugler ja jäi lopulta 45 sekuntia. Tämä ero kesti kilpailun loppuun.
Maalissa odotti varsin idyllinen pikkukaupunki Wolfach, jonka läpi virtaavassa joessa uiskenteli hymyileviä kannattajia. Etapin jälkeen samat rutiinit kuin edellisenä päivänäkin ja valmistautumaan seuraavaan päivään.
Etappi 3. Wolfach - Donaueschingen 88,0 km - 2.000 hm
Kolmas etappi alkoi kahdella noin 5km pitkällä nousulla, joiden jälkeen seurasi lähes tasamaata etapin loppu eli noin 65km. Tavoitteenamme oli ajaa mäet kovaa, jotta saamme hyvää peesiapua itseämme kovemmista kuskeista loppuetapin ajaksi. Etappi lähti kovaa liikkeelle, mutta jaksoimme ajaa molemmat ensimmäiset rinteet ylös mukavalla tahdilla ja olimmekin hyvässä porukassa toisen mäen päällä. Kuitenkin lähes heti toisenmäen huipun saavuttamisen jälkeen Jaakolle tuli flätti, jota korjatessa meni noin 3minuuttia. Samalla letka karkasi ja toinenkin letka meni ohi. Jouduimme ajamaan kahdestaan ensin muutaman kilometrin, kunnes saimme kolmannen kaverin porukoihin. Takaa tuli kuitenkin jälleen uusi letka, jonka mukaan hyppäsimme. Jaakko alkoi kuitenkin alkoi tummua pahaa enteilevästi, kun etappia oli ajamatta vielä 40km. Harmiksi Villellä olisi tällä etapilla ollut jalkaa vaikka kuinka ja hän meinasi karatakin aina letkalta vetovuoronsa päätteeksi. Jaakko kuitenkin kitkutteli hämärän rajamailla maaliin letkan mukana, joten Villen efortti porukan keulassa jäi tällä kertaa turhaksi. Eroa letkaan josta tipuimme flätin takia tuli noin 9min. Sijoitus 14 ja etapeista tämä meni ehdottomasti huonoiten. Maalissa paljastui myös yksi tekijä miksi Jaskalla alkoi jalka painaa etapilla. Takarengasta vapaasti pyörittäen pyörä pyöri tuskin lainkaan. Hätäisesti tehty renkaanvaihto kostautui laahaavina jarrupaloina ja sitä myöden huonona sijoituksena etapilla.
Etappi 4. Donaueschingen - Murg-Niederhof 117,9 km - 1.790 hm
Neljäs etappi oli kisan pisin, mutta nousumetrejä se tarjosi vähemmän. Nousut tosin keskittyivät etapin loppuosaan, jolloin ne saivat etapilla aikaan mukavasti eroja. Etappi lähti liikkeelle järkyttävää vauhtia, mutta pysyimme silti kärkiletkan mukana koska kisan alku ei sisältänyt nousuja. Jaakolla painoi takaraivossa edellisen etapin tummumiset, joiden takia paidan takataskut pullottivat geelejä. Kun etappia oli ajettu 40km, olimme yhä kärkiletkassa. Tällöin kisan järjestäjä keskeytti etapin, kun keulassa ajava mönkijämies oli hukannut reitin. Etapin uusintastarttia odoteltiin noin 15min jolloin suurin osa kilpailijoista oli kerinnyt paikalle. Kuskit ohjattiin oikealle reitille ja täysivauhti alkoi taas. Tipuimme kärkiletkasta kun etappia oli ajettu noin 60km. Tällöin alkoivat myös kisan nousut, jotka repivät suuremmat letkat pieniin osiin. Oma ajamisemme oli hyvää ja jaksoimme ajaa koko etapin vahvasti. Suunnittelimme jo kuinka iskemme viimeisessä noin kilometrin pitkässä nousussa karkuun muilta. Viimeisen mäen alle tultaessa Jaakko teki hirveen iskun, jolla karkasimme hetkessä muilta. Nousu muuttui puolivälissä tiestä poluksi, jolloin vain kasvatimme eroa muihin letkassa ajaneisiin. Nousun todellinen mitta oli kuitenkin pidempi kuin miltä se kartassa näytti ja noin 200m ennen maalia jalka alkoi painamaan niin paljon, että Jaakon ajattelukyky sumeni ja hän ajoi päin rotvallia siten, että takarengas halkesi. Onneksi maaliin oli vain lyhyt matka, jonka uskalsi ajaa tyhjälläkin renkaalla ja saavuimme letkastamme ensimmäisenä maaliin. Maalissa vanteen tsekkaus ja XTR-lujuuteen luottaen se olikin täysin suora. Etappi oli meiltä ehkä kisan paras ja sijoituksemme sillä oli 8.
Etappi 5. Murg-Niederhof - Feldberg 62,7 km - 2.000 hm
Viides ja viimeinen etappi sisälsi lähes pelkästään nousua, päättyen Feldbergin laskettelukeskukseen. Olimme luottavaisia etappiin, sillä olimme ajaneet kisassa nousut vahvasti tähänkin asti. Etappi eteni ihan ok, vaikka yhdessä vaiheessa letka repesikin välistämme jolloin olimme eri ajoryhmässä noin 5 kilometrin ajan. Letka johon Jaakko oli jäänyt, ajoi kuitenkin Villen letkan kiinni jolloin lähdimme nousemaan kisan ”loppunousua”, joka oli noin 10 kilometriä pitkä. Nousussa emme olleet ihan vahvimmillamme ja tuskaa teki etenkin viimeiset pari kilometriä jotka noustiin laskettelurinnettä pitkin. Etapilla olimme 13. ja koko kisassa 11.
Kisaan oli vaikea lähteä hakemaan mitään sijoitusta, koska muiden tasosta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin ensimmäisten etappien jälkeen asetimme tavoitteeksemme 10. sijan, josta nyt jäätiin reilu minuutti. Kärkeen kisassa jäimme hieman vajaat pari tuntia, joka on aivan järkyttävän paljon. Sundstetin Piiallekin jäimme noin 50min, joka kertoo hänen tasostaan hyvin paljon. (Tai meidän tasostamme).
Kisajärjestelyt olivat saksalaisen täsmällisiä ja kaikki meni niin kuin oli kerrottu. Juomapullut annettii jokaiselle huoltopaikalla käteen eikä varusteet jääneet ikinä saapumatta hotellille. Myös sää suosi hotellimuorin manauksista huolimatta.
Kisa oli kuitenkin niin hieno, että MBros on ilmoittautunut myös vuoden 2012 kilpailuun, jonka tavoitteet tarkistetaan myöhemmin. Hitaampaa kuin tänä vuonna ei kuitenkaan ole tarkoitus ajaa.
lisää tietoa täältä: http://www.trans-schwarzwald.com/index.php?lang=en
25.9.2011
Omjakon voittoon 2011 X-kaadossa
Omjakon joukkueelle Jaakko Mäkelä ja Heikki Hihnala voittivat X-kaadon. Vauhti ei ehkä tällä kertaa ollut maailmanluokkaa, eikä suunnistuskaan sujunut alussa pummeitta, mutta järjestäjien "kivasta" kannustuksesta ja questin sakkorundista johtuen joukkue päätti lyödä pari viimeistä tuntia voittotahtia ja pokkasi uunivuoat korkeimmailta palkintopallilta.
Kokonaisuudessaan vuoden 2011 multisport-cupin voittajaksi selviytyi massiivista voittopokaalia kotiinsa eniten halunnut Team Multisport (Ville Niemelä ja Petri Forsman). Omjakon osallistui 2011 cupissa vain 2/4 osakilpailuun(No limit mixed ja X-kaato avoin) voittaen ne kummatkin.
Kokonaisuudessaan vuoden 2011 multisport-cupin voittajaksi selviytyi massiivista voittopokaalia kotiinsa eniten halunnut Team Multisport (Ville Niemelä ja Petri Forsman). Omjakon osallistui 2011 cupissa vain 2/4 osakilpailuun(No limit mixed ja X-kaato avoin) voittaen ne kummatkin.
31.7.2011
Omjakon keräili kuntoa ja sijoituksia Rokualta
Omjakonista Mäkelät keräilivät mitalisijoja Rokualla Multisportin ja hiiltomiesten tiimeissä ja Omjakon nimellä kisanneet Heikki Hihnala, Reijo Roininen ja viimehetken varamies Niko Sorvari kisasivat reitin läpi pintakaasulla nautiskellen. Reitti oli todella hienoa perinteistä kosteaa Oululaismaastoa. Kisasta Omjakon-tiimin raportti löytyy Lupus Extremen blogista: http://lupusextreme.blogspot.com/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)